Tärkeintä on yhteys Tärkeintä on yhteys Tärkeintä on yhteys

Juhlintaa ja pohdintaa

Päätoiminen yrittäjyyteni täyttää tällä viikolla kolme vuotta. Juhuu! Juhlan kunniaksi julkaisen kolme vuotta sitten kirjoittamani tekstin, jossa päätös irtisanoutua palkkatyöstä oli tehty ja uusi alku tuntui vielä jokseenkin epätodelta. Artikkelikuvassa on vanhan hissin kerrosnäyttö, joka kuvaa hyvin tektissäkin pohtimaani ”välitilaa”.

UUDEN EDESSÄ, blogi 15.8.2017, osa 1/2 

Tiedätkö sen olotilan, kun olet elämäntilanteessa, jonka jälkeen jokin on peruuttamattomalla tavalla toisin? Toteutettuasi jonkin kauan muhittelemasi suunnitelman, tai oikeastaan otettuasi sen ensimmäisen toiseen suuntaan vievän askeleen? Olet edelleen samassa maisemassa, mutta suunta on ennen näkemätön ja silmäsi totuttelevat uuteen näkökulmaan. Saatat tietää, mikä määränpäässä odottaa tai millaiseen maastoon olet halunnut lähteä, mutta tuttu ja turvallinen kutittaa vielä kantapäätä saamatta kuitenkaan enää otetta koko jalkapohjasta. Muutos, irti päästäminen, uuden luominen tai luopuminen on saattanut olla joko hidas ja hivuttava tai raju kertarepäisy tai jotakin näiden väliltä. 

Omat kokemukseni tällaisesta liittyvät kotoa lähtemiseen varhaisaikuisuudessa, parisuhteen muodostamiseen, muuttoihin, lasten synnyttämiseen, opiskelu- ja työpaikkojen vastaanottamiseen ja irtisanoutumisiin. Ehkä myös vanhan, rakkaan lemmikin saattaminen kipujen tavoittamattomiin voidaan laskea näihin tilanteisiin, joissa ihminen oman kokemukseni perusteella päätyy eräänlaiseen välitilaan. Muista ajatelleeni esikoisen synnytyksen jälkeen nimen omaan sanaa ’välitila’. En ollut enää odottava äiti, mutta vastasyntynyt oli alle puolen tunnin ikäinen eikä varsinainen äiti-identiteettini ollut vielä muodostunut. Satuin jäämään yksin synnytyssaliin siksi aikaa, kun kätilö ja puolisoni menivät pesemään ja pukemaan tulokasta toiseen huoneeseen. Tuon hetken aikana koin, että maailmani oli muuttunut, mutta en tiennyt, miten. Oma keho oli luonnollisesti kipeä ja odottamattoman tuntuinen selvittyään viiden päivän synnytyskäynnistelystä ja liki 14 tuntia kestäneestä luomisprosessin huipentumasta. Yhdeksän kuukauden ajan äärimmilleen venynyt mahanahka ja työnsä kuuliaisesti toteuttanut kohtu sen sisällä eivät tuntuneet tutuilta. 

Olen jälleen kuvatun tyyppisessä tilanteessa, vaikka perheemme lapsiluku onkin jo onnellisesti täynnä. Tulin työelämässäni tilanteeseen, jossa työsuhteessa jatkaminen olisi ollut vastoin arvojani. Vaikka työn sisältö oli toiveitteni ja arvojeni mukainen, olisin jatkamalla rikkonut itseäni. Vaikeaksi irtisanoutumisprosessin teki se, että en kokenut asioiden menevän ”oikein” joutuessani lähtemään. Käytännössä valintani lähteä oli kuitenkin sekä terveyteni edistämisen että itsekunnioitukseni säilyttämisen ehto. Jälkikäteen tarkastellen tulin siihen laskelmaan, että tämäkin prosessi kypsyi noin yhdeksän kuukauden ajan, yhtä kauan kuin ihmislapsen kehittymiseen kohdussa kuluu. Prosessin loppupää on myös ollut myllerryksen aikaa, toki eri tavalla kuin fyysinen synnyttäminen. Paineet ovat nyt ilmenneet niin sanotusti eri päässä kehoa. 

Joskus haluaisin olla ihminen, joka rohkeasti kokeilee elämässään eri vaihtoehtoja ja jos ei viihdy tai toteaa joutuneensa harhareitille niin reippaasti oikaisee suksensa kohti uutta latua. Itse pohdin isoja päätöksiä pitkään ja hartaasti yrittäen ennakoida ja visioida, millaisia seurauksia ratkaisusta voi koitua niin itseni kuin kaikkien niiden osalta, joita päätös myös koskettaa, tavalla tai toisella. Tämä on mieleni suojautumiskeino ja pyrkii sinänsä hyvään, mutta vie prosessina valtavasti energiaa ja näemmä kuukausitolkulla myös aikaa. Parasta prosessissa ovat olleet ne hetket, kun olen välähdykseltä oivaltanut, kuinka hyvin kaikki voikaan mennä ja mitä upeaa ratkaisusta voi seurata. Suurin osa ajasta on kuitenkin mennyt itsesuojeluvaiston aiheuttamien katastrofien ja uhkakuvien ihmettelemisessä. Pelko on valtava voima ja se on pidätellyt minua tekemästä päätöstä. Pelon yksi merkitys on säilyttää se, mikä on meille tärkeää. Mutta kun prosessin myötä kävi selväksi, että rakastavin teko itseäni ja sitä kautta läheisiäni kohtaan on ottaa uskon askel ja katsoa, ilmaantuuko reitti jalan alle niin pelko siirtyi käsivarren mitan päähän. Siltä etäisyydeltä sitä on ollut turvallista tarkastella, kiittää mieltä että nyt tähän ja tuohonkin uhkaan on valmistauduttu kaiken varalta – ja suunnata kuitenkin huomio siihen, mikä tässä tilanteessa on hyvää. Sanotaan, että rakkaudessa ei ole pelkoa. Usein tuntuu kuitenkin siltä, että ne elävät ikäänkuin vierekkäin, lomittain, tai jopa sylikkäin. 

Ensimmäinen askel on nyt otettu. Prosessin kuormittama sielu aloittaa sopeutumisesta koituvan toipumisensa ja sitä siivittää vapauden tuulahdukset sekä innostus uudesta. Jos pelko hetkellisesti nostaakin karvaista päätään, aion ottaa sitä kädestä ja sanoa kannustavasti: ”Mennään, yhdessä.” Sen mahdollistaa se tosiasia, että toinen käteni on rakkauden hellässä huomassa. Matka jatkuu, omilla ehdoilla, omilla arvoilla ja omassa tahdissa. How exciting is that!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *